Tokaluokalla ollessani huomasin koulun seinällä lapun pesiskerhosta ja päätin aloittaa pesiksen peluun. Se oli minun harrastukseni, ei vanhempieni, sisarusteni tai millään lailla lähipiirini juttu. Ja vaikka ensimmäisellä kerho kerralla isommat ja pesispiireistä tulevat tytöt vähän naureskelivat, että tiedänkö edes miten sitä palloa lyödään, pesiksestä tuli minun juttuni.
17-vuotiaana olkapääni ei enää tykännyt harratuksestani ja lopulta oli mentävä lääkäriin. Lääkäri totesi minulle, että kyllä sen olkapään kuntoon saa, mutta tuskin sellaiseen kuntoon, että se kestää pesäpallon peluun. Menin kotiin, enkä kertonut kenellekään käyneeni lääkärissä. Sanomattakin on selvää, että pesis pysyi elämässäni.
Jossain vaiheessa tuli lapsia, perhe-elämää ja kaikkea muuta ja pesäpallo jäi. Muutama vuosi sitten palasin pesäpallokentille. Olkapääni muistutti välittömästi, että se ei oikein tykännyt valinnastani. Huuma juosta pallon perässä oli kuitenkin niin kova, etten moisesta välittänyt. Viime syksynä olkapääni alkoi kuitenkin vihoitella muuallakin kuin pesäpallokentällä ja oli aika mennä uudestaan lääkäriin. Lääkäri totesi yhden elämäni merkityksellisimmistä lauseista: "Kokonaisterveytesi kannalta on parempi, että vain jatkat sitä pesäpallon pelaamista." Jumppaohjeiden kanssa lähdin hyvin helpottuneena kotiin.
Tänä kesänä olen usein miettinyt tuota lausetta. Tuohon lauseeseen sisältyy meinaan suuri viisaus. Minun elämässäni on mennyt paljon muutakin rikki kuin vain tuo olkapääni. Avioerossani menin melko kokonaisvaltaisesti rikki ja tuo rikkinäisyys tuntuu piileksivän jokaisen nurkan takana hyökäten välillä pienempänä ja välillä suurempana suruna. On kuitenkin yksi paikka, jossa tuo rikkinäisyys ei minua tavoita. Se on pesäpallokenttä.
Pesäpallokentällä olen yksi porukasta. Minun ei tarvitse yhtään miettiä kelpaanko tai tykätäänkö minusta. Riittää kun teen parhaani. Missään muualla en kuule "Hyvä, Maiju" -huudahdusta yhtä vilpittömästi ja yhtä usein. Onnistumiseni huomataan, mutta virheeseeni tokaistaan, että se meni jo, eteenpäin, jos sitä edes huomataan. Pesäpallokentällä olen kokonainen, en rikkinäinen.
En voi siis muuta kuin yhtyä tuohon lääkärin lauseeseen, että kokonaisterveyteni kannalta on parempi, että vain pelaan sitä pesäpalloa. Mielenterveyteni kannalta se on tällä hetkellä lähes välttämätöntä! Kiitos joukkueelleni, joka ei varmasti ymmärrä merkitystään minulle.
Showing posts with label games. Show all posts
Showing posts with label games. Show all posts
Saturday, August 22, 2015
Friday, October 31, 2014
Pesäpallo, harrastukseni
Tänään kaulaani ripustettiin hopeinen mitali. Sain sen siitä hyvästä, että olen lyönyt, ottanut kiinni ja heittänyt palloa porukassa, joka on enemmän kuin osiensa summa, porukassa, joka on joukkue. Pesäpalloa voi pelata myös porukassa, pelkässä porukassa. Oma kauteni oli ehkä huonoin ikinä, mutta kesästä jäi silti valtava onnistumisen tunne ja hyvä mieli. Siitä joukkuepelissä on kysymys: yhteisestä onnistumisesta, joka peittää alleen yksilön virheen, eikä toisaalta nojaa yksittäisen yksilön onnistumiseen.
Olen ehkä aina ollut hieman omituinen ja erilainen. Kasvoin pienellä paikkakunnalla nimismiehen ja taiteilijan tyttärenä. Lapsuuteni oli onnellinen, mutta erilainen kuin muiden, vaikken sitä silloin huomannutkaan. Meillä pomppi kilit sisällä talvella, äitini leipomat pullat oli joko muotoiltuja tai värjättyjä ja meillä kävi vieraita milloin mistäkin maasta. Lapsena viihdyin hyvin omissa oloissani ja leikin paljon itsekseni tai mielikuvituskaverini kanssa. Toisella luokalla ollessani huomasin ilmoituksen koulun seinällä ja päädyin pesäpalloharrastuksen pariin.
En koskaan ollut mitenkään erityisen hyvä pesäpallossa, mutten huonokaan. Mitään sen suurempaa intohimoa en kokenut lajia kohtaan, mutta tykkäsin siitä paljon. Varsinaisten treenien ulkopuolella en juurikaan pesäpalloon koskenut, eikä minulla edes ollut omia välineitä lukuunottamatta räpylää. Pesäpalloleirit olivat ikimuistoisia, varsinkin ne Kiteen ja Seinäjoen pojat.
Teini-iässä harrastin jo vähän vakavammin ja rakkaus lajiin oli muodostunut. Monet muut ympäriltäni lopettivat harrastuksen. En edelleenkään ollut erityisen hyvä, mutta innokas kuitenkin ja lajin salat alkoivat minulle aueta. En kuitenkaan epäröinyt kun piti valita, että lähdenkö kesällä seitsemäksi viikoksi Havaijille vai pelaanko ehjän kauden. Havaiji voitti.
Menin varhain naimisiin.ja ensimmäinen lapseni syntyi ollessani 21-vuotias opiskelujeni kolmantena vuotena. Pesäpallo jäi, mutta graduni päädyin kuitenkin tekemään pesäpallosta. Enhän oikein mistään muusta tiennyt juuri mitään, pesäpallosta edes jotain. Gradun teko oli minulle vaikeaa ja työlästä ja ilman paria se olisi saattanut jäädä tekemättäkin. Tieteen tekemistä en kerta kaikkiaan hahmottanut vielä tuossa iässä.
Yhden asian kuitenkin opin gradustani. Ehdoton enemmistö pesäpallon pelaajista päätyy lajin pariin perheen vaikutuksesta. Se yllätti minut täysin. Olinhan itse hyvin epäurheilullisesta perheestä, jossa ei todellakaan katsottu urheiluruutua tai käyty lenkkeilemässä. Perheessäni sai kuitenkin kasvaa sellaiseksi kuin kasvoi ja etsiä omat kiinnostuksen kohteensa, joten minun harrastustani ei koskaan tyrmätty, vaikkei pelejäni koskaan käyty katsomassakaan. Eikä minun vanhempani siitä kyllä olisi mitään ymmärtäneetkään. Muistivat kuitenkin pelin jälkeen kysyä, että tuliko palkinto. (Lopulta tuli se kesä, kun sain melkein joka pelistä palkinnon). Joka tapauksessa ymmärsin olla kiitollinen, että olin ajautunut lajin pariin, vaikka se meidän perheeseen ennen minua kuulunutkaan.
Elämä vei eteenpäin ja vuodet vierivät. Aina välillä yritin palata lajin pariin, mutta se ei oikein onnistunut. Joko en oikein päässyt sisään joukkueeseen tai aika ei riittänyt. Unohdin jo koko lajin kunnes oli aika saada lapsille harrastus. Vanhempi tyttäreni aloitti harrastepesiksen Kulomäen pallotiikereissä ja minä palasin valmentamaan. Nuorempi tyttäreni kokeili lajia hetken verran. Ja sitten se taas jäi meiltä kaikilta.
Esikoiseni ollessa jo seitsemännellä luokalla hän päätti aloittaa pesiksen seurassa. Itse mietin, että mitähän siitäkin mahtaa tulla, kun lajin pariin ajautuu vasta tuossa iässä. Onhan kyseessä laji, jossa on todella paljon taitoelementtejä ja harjoitusta vaaditaan valtavasti ennen kuin taidot vakiintuvat tasolle, jossa peli alkaa jo sujua. Onneksi oli Päiväkummun pesis, jossa oli vahvana kaikki pelaa -kulttuuri. Siitä se tyttäreni pesäpalloilu alkoi ja otti minut mukaansa myös valmennuspuolelle.
Viitisen vuotta sitten palasin kentälle pelaajana. Tunne oli aika uskomaton! Siis hä!? Vieläkö mä osun? Toki taidot olivat ruostuneet paljon ja etenkin oli vaikea hyväksyä, että se itselleni rakas taktiikka ja älypelaaminen oli todella pahassa ruosteessa. Järki ei leikannutkaan niin nopeasti kuin kiivastahtinen peli vaatii. Pesäpalloilijan itseluottamukseni oli aika nollissa, enkä osannut enää miettiä, että mitähän tässä tilanteessa kannattaisi yrittää. Pää tuntui kumisevan tyhjää.
Toinen pettymys oli se, ettei pelaaminen enää tuntunut samalta. Siinä oli suorittamisen makua, paineita ja ilon puutetta. Tuntui, etten oikein kelvannut joukkuekaveriksi tai joinain vuosina se joukkue oli joka pelissä eri ja energia meni jo siihen, että muisti kaikkien nimet. Pelaa siinä nyt sitten räväkästi huutaen, kun joukkueessa on nuoria tyttöjä, jotka tulivat pelaamaan isompien kanssa meitä hieman arastellen.
Tänä kesänä tunsin samaa peli-iloa kuin vuosia vuosia sitten Ilomantsissa pelatessani. Tänä kesänä minulla oli taas joukkue. Joukkue, jossa suurin osa muista pelaajista voisi olla tyttäriäni. Tähän joukkueeseen tunnen kuitenkin kuuluvani. Kentällä en ole outo, erilainen vaan yksi meistä. Kaikki muu jää ja olen vain minä, pesäpallo ja joukkueeni - täydellistä! Kiitos tytöt! Kaulaani ripustettua mitalia tärkeämpää on se, että me onnistuimme olemaan enemmän kuin porukka, olimme oikea joukkue. Erityisen hienoa on se, että tyttäreni kuuluu samaan joukkueeseen...
aikaisempi juttuni pesäpallosta
Olen ehkä aina ollut hieman omituinen ja erilainen. Kasvoin pienellä paikkakunnalla nimismiehen ja taiteilijan tyttärenä. Lapsuuteni oli onnellinen, mutta erilainen kuin muiden, vaikken sitä silloin huomannutkaan. Meillä pomppi kilit sisällä talvella, äitini leipomat pullat oli joko muotoiltuja tai värjättyjä ja meillä kävi vieraita milloin mistäkin maasta. Lapsena viihdyin hyvin omissa oloissani ja leikin paljon itsekseni tai mielikuvituskaverini kanssa. Toisella luokalla ollessani huomasin ilmoituksen koulun seinällä ja päädyin pesäpalloharrastuksen pariin.
En koskaan ollut mitenkään erityisen hyvä pesäpallossa, mutten huonokaan. Mitään sen suurempaa intohimoa en kokenut lajia kohtaan, mutta tykkäsin siitä paljon. Varsinaisten treenien ulkopuolella en juurikaan pesäpalloon koskenut, eikä minulla edes ollut omia välineitä lukuunottamatta räpylää. Pesäpalloleirit olivat ikimuistoisia, varsinkin ne Kiteen ja Seinäjoen pojat.
Teini-iässä harrastin jo vähän vakavammin ja rakkaus lajiin oli muodostunut. Monet muut ympäriltäni lopettivat harrastuksen. En edelleenkään ollut erityisen hyvä, mutta innokas kuitenkin ja lajin salat alkoivat minulle aueta. En kuitenkaan epäröinyt kun piti valita, että lähdenkö kesällä seitsemäksi viikoksi Havaijille vai pelaanko ehjän kauden. Havaiji voitti.
Menin varhain naimisiin.ja ensimmäinen lapseni syntyi ollessani 21-vuotias opiskelujeni kolmantena vuotena. Pesäpallo jäi, mutta graduni päädyin kuitenkin tekemään pesäpallosta. Enhän oikein mistään muusta tiennyt juuri mitään, pesäpallosta edes jotain. Gradun teko oli minulle vaikeaa ja työlästä ja ilman paria se olisi saattanut jäädä tekemättäkin. Tieteen tekemistä en kerta kaikkiaan hahmottanut vielä tuossa iässä.
Yhden asian kuitenkin opin gradustani. Ehdoton enemmistö pesäpallon pelaajista päätyy lajin pariin perheen vaikutuksesta. Se yllätti minut täysin. Olinhan itse hyvin epäurheilullisesta perheestä, jossa ei todellakaan katsottu urheiluruutua tai käyty lenkkeilemässä. Perheessäni sai kuitenkin kasvaa sellaiseksi kuin kasvoi ja etsiä omat kiinnostuksen kohteensa, joten minun harrastustani ei koskaan tyrmätty, vaikkei pelejäni koskaan käyty katsomassakaan. Eikä minun vanhempani siitä kyllä olisi mitään ymmärtäneetkään. Muistivat kuitenkin pelin jälkeen kysyä, että tuliko palkinto. (Lopulta tuli se kesä, kun sain melkein joka pelistä palkinnon). Joka tapauksessa ymmärsin olla kiitollinen, että olin ajautunut lajin pariin, vaikka se meidän perheeseen ennen minua kuulunutkaan.
Elämä vei eteenpäin ja vuodet vierivät. Aina välillä yritin palata lajin pariin, mutta se ei oikein onnistunut. Joko en oikein päässyt sisään joukkueeseen tai aika ei riittänyt. Unohdin jo koko lajin kunnes oli aika saada lapsille harrastus. Vanhempi tyttäreni aloitti harrastepesiksen Kulomäen pallotiikereissä ja minä palasin valmentamaan. Nuorempi tyttäreni kokeili lajia hetken verran. Ja sitten se taas jäi meiltä kaikilta.
Esikoiseni ollessa jo seitsemännellä luokalla hän päätti aloittaa pesiksen seurassa. Itse mietin, että mitähän siitäkin mahtaa tulla, kun lajin pariin ajautuu vasta tuossa iässä. Onhan kyseessä laji, jossa on todella paljon taitoelementtejä ja harjoitusta vaaditaan valtavasti ennen kuin taidot vakiintuvat tasolle, jossa peli alkaa jo sujua. Onneksi oli Päiväkummun pesis, jossa oli vahvana kaikki pelaa -kulttuuri. Siitä se tyttäreni pesäpalloilu alkoi ja otti minut mukaansa myös valmennuspuolelle.
Viitisen vuotta sitten palasin kentälle pelaajana. Tunne oli aika uskomaton! Siis hä!? Vieläkö mä osun? Toki taidot olivat ruostuneet paljon ja etenkin oli vaikea hyväksyä, että se itselleni rakas taktiikka ja älypelaaminen oli todella pahassa ruosteessa. Järki ei leikannutkaan niin nopeasti kuin kiivastahtinen peli vaatii. Pesäpalloilijan itseluottamukseni oli aika nollissa, enkä osannut enää miettiä, että mitähän tässä tilanteessa kannattaisi yrittää. Pää tuntui kumisevan tyhjää.
Toinen pettymys oli se, ettei pelaaminen enää tuntunut samalta. Siinä oli suorittamisen makua, paineita ja ilon puutetta. Tuntui, etten oikein kelvannut joukkuekaveriksi tai joinain vuosina se joukkue oli joka pelissä eri ja energia meni jo siihen, että muisti kaikkien nimet. Pelaa siinä nyt sitten räväkästi huutaen, kun joukkueessa on nuoria tyttöjä, jotka tulivat pelaamaan isompien kanssa meitä hieman arastellen.
Tänä kesänä tunsin samaa peli-iloa kuin vuosia vuosia sitten Ilomantsissa pelatessani. Tänä kesänä minulla oli taas joukkue. Joukkue, jossa suurin osa muista pelaajista voisi olla tyttäriäni. Tähän joukkueeseen tunnen kuitenkin kuuluvani. Kentällä en ole outo, erilainen vaan yksi meistä. Kaikki muu jää ja olen vain minä, pesäpallo ja joukkueeni - täydellistä! Kiitos tytöt! Kaulaani ripustettua mitalia tärkeämpää on se, että me onnistuimme olemaan enemmän kuin porukka, olimme oikea joukkue. Erityisen hienoa on se, että tyttäreni kuuluu samaan joukkueeseen...
aikaisempi juttuni pesäpallosta
Wednesday, July 23, 2008
Finnish baseball
Last fall Jonna asked if she could start playing Finnish baseball. At first I wasn't very willing for her to do that. I tought she was too old to start it (already 12 then) and it would demand too much of her. I also doubted her skills. I'm glad she was persistance and kept asking that. So in November she started training with the local Finnish baseball team. Soon I found myself back in coaching too...
We just spend a week in baseball camp in Kajaani with Jonna and her team. There were 115 teams from all over Finland there. I've been on those camps at least eight times in my childhood and the week was such a memory lane to me. I enjoyed every moment of it! It was definately the best week of this summer. Other parents kept thanking me for being there with their daughters but I was thinking: Wow, I got to experience this for free!
I hadn't realized how much I love the game before this. I'm so happy I can share it with my daughter but the game has me in hook even without my daughter now. I'm planning on starting to play myself again if I can find a team that accept old ladies like me.
Tuesday, January 03, 2006
Triominos
Absolutely the best christmas present we got this year was the game called Triominos. It's like dominos but all the pawns or buttons are triangel shaped. It makes it much more interesting and challenging than dominos. We've been playing that a lot after christmas. We play it all together but many times after children's bed time we but on the radio and play it just the two of us. One thing we do differently than we are supposed to do. We don't count the points we play it just like domino.
When we lived in Colorado we had triominos there too. We loved playing it already then and I decided that we should have one in Finland too. It took almost ten years before I was able to find one from here (or actually before Santa had his helpers to make one for us :)).
I'm so glad that we now have triominos. I encourage every one of you to have one for yourselves too. It's so much more instructive, reasonable and enjoyable to spend time playing a good game than just staring the tv which I tend to do far to much on holidays.
By the way my brother has his own blog too. It's in Finnish but if you are an english speaker you might enjoy the pictures.
When we lived in Colorado we had triominos there too. We loved playing it already then and I decided that we should have one in Finland too. It took almost ten years before I was able to find one from here (or actually before Santa had his helpers to make one for us :)).
I'm so glad that we now have triominos. I encourage every one of you to have one for yourselves too. It's so much more instructive, reasonable and enjoyable to spend time playing a good game than just staring the tv which I tend to do far to much on holidays.
By the way my brother has his own blog too. It's in Finnish but if you are an english speaker you might enjoy the pictures.
Subscribe to:
Posts (Atom)
