Tänään se alkoi - ops2016 työskentely työyhteisössämme

Maailma muuttuu ja onneksi muuttuu opetussuunnitelmakin. Tämä on tärkeää, sillä uusi opetussuunnitelma mahdollistaa muutoksessa mukana pysymisen. Tätä opetussuunnitelmatyötä odotan innoissani, sillä siinä tuntuu olevan avaimet muutokseen, kehittämiseen ja uudistumiseen.

Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse muuttaa, eikä keksiä uudestaan. Meidän on myös löydettävä se hyvä, joka meillä jo on ja rakennettava sen pohjalle. Uusi opetussuunnitelmakaan ei synny tyhjiöstä. Sitä on edeltänyt monta aikaisempaa suunnitelmaa. Niinpä mekin Itä-Hakkilassa aloitimme orientoitumisen ops-työhön jo syksyllä miettimällä, mikä meillä toimii ja on säilyttämisen arvoista. Tässä tulokset:

Koulussamme on...

hyvä yhteishenki, mukava meininki, avoin ilmapiiri, selkeät rakenteet, joustavuutta, tasapuolinen kohtelu, kiva piha, ammattitaitoinen ja motivoitunut työporukka, hyvä tiedottaminen, sujuvaa luokkatasotyöskentelyä, hyvä asioiden valmistelu johtotasolla, hyvä viikkorytmi, hyvä tapa puuttua asioihin ripeästi, hyvin tehty perustyö, avuliasta ja toisia kunnioittavaa väkeä, suuntana tulevaisuus sopivin askelein, taito ottaa vastaan haasteita, luottamus opettajan osaamiseen (vapaus tehdä työtä raamien sisällä), oikeudenmukaiset seuraamukset rikkeistä, yhteisiä tapahtumia, joihin satsataan yhdessä, yhteisöllisyyttä, loistava perusarki, välituntiliikuntaa, lupa sanoa mielipide,yhteiset oppilaat

Tänään lähdimme jatkamaan tästä eteenpäin. Tässä ensimmäisessä vaiheessa keskityimme valtakunnallisen opsin ja Vantaan opsin lukujen 2-4 pohdintaan ja siihen, kuinka niiden esiin tuomat asiat tulevat näkymään koulumme arjessa ja mitä se vaatii meiltä toteutuakseen. Nämä luvut sisältävät opetussuunnitelman olennaisen ytimen, joten pysähtyminen tämän osion äärelle on ratkaisevan merkityksellistä. Siksi päädyimme aloittamaan ops-työskentelyn pienryhmä työskentelynä.

Jokaisella ryhmällä oli tehtävänään paneutua tiettyyn osa-alueeseen ja pohtia sen näkymistä tulevaisuuden koulussa. Viiden ryhmän osa-alueet oli ryhmitelty seuraavasti: 1) oppimiskäsitys 2) tieto- ja viestintäteknologinen osaaminen sekä monilukutaito 3) osallistuminen ja vaikuttaminen sekä työelämätaidot ja yrittäjyys 4) ajattelu ja oppimaan oppiminen sekä itsestä huolehtiminen ja arjen taidot 5) ihmisenä ja kansalaisena kasvaminen sekä kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu.

Tänään villi ideointi oli sallittua. Ideoita kirjoitettiin post-it-lapuille, niitä niputettin, pohdiskeltiin niiden herättämiä ajatuksia ja ideoitiin vielä vähän lisää. Synkästä marraskuisesta iltapäivästä ja edellisen viikonlopun koulun 60-vuotisjuhlinnan tuomasta väsymyksestä huolimatta ideoita syntyi. Nämä ideat me jaoimme Hevoshaan ja Sotungin koulujen kanssa TodaysMeet-seinän avulla.

Puolikas VESO (Veso=Virkaehtosopimuksen mukainen opinto- ja suunnittelupäivä) ei riittänyt ajallisesta muuhun kuin tähän lähtölaukaisuun. Saimme prosessin liikkeelle ja ideoinnin käyntiin. Edessä on vielä kaiken tämän työstäminen ja jalostaminen. Matkaa maaliin ja valmiiseen opsiin on vielä paljon, mutta tärkeintä on tehdä tämä matka avoimin mielin yhdessä innostuen.

  

Pesäpallo, harrastukseni

Tänään kaulaani ripustettiin hopeinen mitali. Sain sen siitä hyvästä, että olen lyönyt, ottanut kiinni ja heittänyt palloa porukassa, joka on enemmän kuin osiensa summa, porukassa, joka on joukkue. Pesäpalloa voi pelata myös porukassa, pelkässä porukassa. Oma kauteni oli ehkä huonoin ikinä, mutta kesästä jäi silti valtava onnistumisen tunne ja hyvä mieli. Siitä joukkuepelissä on kysymys: yhteisestä onnistumisesta, joka peittää alleen yksilön virheen, eikä toisaalta nojaa yksittäisen yksilön onnistumiseen.

Olen ehkä aina ollut hieman omituinen ja erilainen. Kasvoin pienellä paikkakunnalla nimismiehen ja taiteilijan tyttärenä. Lapsuuteni oli onnellinen, mutta erilainen kuin muiden, vaikken sitä silloin huomannutkaan. Meillä pomppi kilit sisällä talvella, äitini leipomat pullat oli joko muotoiltuja tai värjättyjä ja meillä kävi vieraita milloin mistäkin maasta. Lapsena viihdyin hyvin omissa oloissani ja leikin paljon itsekseni tai mielikuvituskaverini kanssa. Toisella luokalla ollessani huomasin ilmoituksen koulun seinällä ja päädyin pesäpalloharrastuksen pariin.

En koskaan ollut mitenkään erityisen hyvä pesäpallossa, mutten huonokaan. Mitään sen suurempaa intohimoa en kokenut lajia kohtaan, mutta tykkäsin siitä paljon. Varsinaisten treenien ulkopuolella en juurikaan pesäpalloon koskenut, eikä minulla edes ollut omia välineitä lukuunottamatta räpylää. Pesäpalloleirit olivat ikimuistoisia, varsinkin ne Kiteen ja Seinäjoen pojat.

Teini-iässä harrastin jo vähän vakavammin ja rakkaus lajiin oli muodostunut. Monet muut ympäriltäni lopettivat harrastuksen. En edelleenkään ollut erityisen hyvä, mutta innokas kuitenkin ja lajin salat alkoivat minulle aueta. En kuitenkaan epäröinyt kun piti valita, että lähdenkö kesällä seitsemäksi viikoksi Havaijille vai pelaanko ehjän kauden. Havaiji voitti.

Menin varhain naimisiin.ja ensimmäinen lapseni syntyi ollessani 21-vuotias opiskelujeni kolmantena vuotena. Pesäpallo jäi, mutta graduni päädyin kuitenkin tekemään pesäpallosta. Enhän oikein mistään muusta tiennyt juuri mitään, pesäpallosta edes jotain. Gradun teko oli minulle vaikeaa ja työlästä ja ilman paria se olisi saattanut jäädä tekemättäkin. Tieteen tekemistä en kerta kaikkiaan hahmottanut vielä tuossa iässä.

Yhden asian kuitenkin opin gradustani. Ehdoton enemmistö pesäpallon pelaajista päätyy lajin pariin perheen vaikutuksesta. Se yllätti minut täysin. Olinhan itse hyvin epäurheilullisesta perheestä, jossa ei todellakaan katsottu urheiluruutua tai käyty lenkkeilemässä. Perheessäni sai kuitenkin kasvaa sellaiseksi kuin kasvoi ja etsiä omat kiinnostuksen kohteensa, joten minun harrastustani ei koskaan tyrmätty, vaikkei pelejäni koskaan käyty katsomassakaan. Eikä minun vanhempani siitä kyllä olisi mitään ymmärtäneetkään. Muistivat kuitenkin pelin jälkeen kysyä, että tuliko palkinto. (Lopulta tuli se kesä, kun sain melkein joka pelistä palkinnon). Joka tapauksessa ymmärsin olla kiitollinen, että olin ajautunut lajin pariin, vaikka se meidän perheeseen ennen minua kuulunutkaan.

Elämä vei eteenpäin ja vuodet vierivät. Aina välillä yritin palata lajin pariin, mutta se ei oikein onnistunut. Joko en oikein päässyt sisään joukkueeseen tai aika ei riittänyt. Unohdin jo koko lajin kunnes oli aika saada lapsille harrastus. Vanhempi tyttäreni aloitti harrastepesiksen Kulomäen pallotiikereissä ja minä palasin valmentamaan. Nuorempi tyttäreni kokeili lajia hetken verran. Ja sitten se taas jäi meiltä kaikilta.

Esikoiseni ollessa jo seitsemännellä luokalla hän päätti aloittaa pesiksen seurassa. Itse mietin, että mitähän siitäkin mahtaa tulla, kun lajin pariin ajautuu vasta tuossa iässä. Onhan kyseessä laji, jossa on todella paljon taitoelementtejä ja harjoitusta vaaditaan valtavasti ennen kuin taidot vakiintuvat tasolle, jossa peli alkaa jo sujua. Onneksi oli Päiväkummun pesis, jossa oli vahvana kaikki pelaa -kulttuuri. Siitä se tyttäreni pesäpalloilu alkoi ja otti minut mukaansa myös valmennuspuolelle.

Viitisen vuotta sitten palasin kentälle pelaajana. Tunne oli aika uskomaton! Siis hä!? Vieläkö mä osun? Toki taidot olivat ruostuneet paljon ja etenkin oli vaikea hyväksyä, että se itselleni rakas taktiikka ja älypelaaminen oli todella pahassa ruosteessa. Järki ei leikannutkaan niin nopeasti kuin kiivastahtinen peli vaatii. Pesäpalloilijan itseluottamukseni oli aika nollissa, enkä osannut enää miettiä, että mitähän tässä tilanteessa kannattaisi yrittää. Pää tuntui kumisevan tyhjää.

Toinen pettymys oli se, ettei pelaaminen enää tuntunut samalta. Siinä oli suorittamisen makua, paineita ja ilon puutetta. Tuntui, etten oikein kelvannut joukkuekaveriksi tai joinain vuosina se joukkue oli joka pelissä eri ja energia meni jo siihen, että muisti kaikkien nimet. Pelaa siinä nyt sitten räväkästi huutaen, kun joukkueessa on nuoria tyttöjä, jotka tulivat pelaamaan isompien kanssa meitä hieman arastellen.

Tänä kesänä tunsin samaa peli-iloa kuin vuosia vuosia sitten Ilomantsissa pelatessani. Tänä kesänä minulla oli taas joukkue. Joukkue, jossa suurin osa muista pelaajista voisi olla tyttäriäni. Tähän joukkueeseen tunnen kuitenkin kuuluvani. Kentällä en ole outo, erilainen vaan yksi meistä. Kaikki muu jää ja olen vain minä, pesäpallo ja joukkueeni - täydellistä! Kiitos tytöt! Kaulaani ripustettua mitalia tärkeämpää on se, että me onnistuimme olemaan enemmän kuin porukka, olimme oikea joukkue. Erityisen hienoa on se, että tyttäreni kuuluu samaan joukkueeseen...

aikaisempi juttuni pesäpallosta