Rikkinäinen pesäpalloilija

Tokaluokalla ollessani huomasin koulun seinällä lapun pesiskerhosta ja päätin aloittaa pesiksen peluun. Se oli minun harrastukseni, ei vanhempieni, sisarusteni tai millään lailla lähipiirini juttu. Ja vaikka ensimmäisellä kerho kerralla isommat ja pesispiireistä tulevat tytöt vähän naureskelivat, että tiedänkö edes miten sitä palloa lyödään, pesiksestä tuli minun juttuni.

17-vuotiaana olkapääni ei enää tykännyt harratuksestani ja lopulta oli mentävä lääkäriin. Lääkäri totesi minulle, että kyllä sen olkapään kuntoon saa, mutta tuskin sellaiseen kuntoon, että se kestää pesäpallon peluun. Menin kotiin, enkä kertonut kenellekään käyneeni lääkärissä. Sanomattakin on selvää, että pesis pysyi elämässäni.

Jossain vaiheessa tuli lapsia, perhe-elämää ja kaikkea muuta ja pesäpallo jäi. Muutama vuosi sitten palasin pesäpallokentille. Olkapääni muistutti välittömästi, että se ei oikein tykännyt valinnastani. Huuma juosta pallon perässä oli kuitenkin niin kova, etten moisesta välittänyt. Viime syksynä olkapääni alkoi kuitenkin vihoitella muuallakin kuin pesäpallokentällä ja oli aika mennä uudestaan lääkäriin. Lääkäri totesi yhden elämäni merkityksellisimmistä lauseista: "Kokonaisterveytesi kannalta on parempi, että vain jatkat sitä pesäpallon pelaamista." Jumppaohjeiden kanssa lähdin hyvin helpottuneena kotiin.

Tänä kesänä olen usein miettinyt tuota lausetta. Tuohon lauseeseen sisältyy meinaan suuri viisaus. Minun elämässäni on mennyt paljon muutakin rikki kuin vain tuo olkapääni. Avioerossani menin melko kokonaisvaltaisesti rikki ja tuo rikkinäisyys tuntuu piileksivän jokaisen nurkan takana hyökäten välillä pienempänä ja välillä suurempana suruna. On kuitenkin yksi paikka, jossa tuo rikkinäisyys ei minua tavoita. Se on pesäpallokenttä.

Pesäpallokentällä olen yksi porukasta. Minun ei tarvitse yhtään miettiä kelpaanko tai tykätäänkö minusta. Riittää kun teen parhaani. Missään muualla en kuule "Hyvä, Maiju" -huudahdusta yhtä vilpittömästi ja yhtä usein. Onnistumiseni huomataan, mutta virheeseeni tokaistaan, että se meni jo, eteenpäin, jos sitä edes huomataan. Pesäpallokentällä olen kokonainen, en rikkinäinen.

En voi siis muuta kuin yhtyä tuohon lääkärin lauseeseen, että kokonaisterveyteni kannalta on parempi, että vain pelaan sitä pesäpalloa. Mielenterveyteni kannalta se on tällä hetkellä lähes välttämätöntä! Kiitos joukkueelleni, joka ei varmasti ymmärrä merkitystään minulle.

Tänään se alkoi - ops2016 työskentely työyhteisössämme

Maailma muuttuu ja onneksi muuttuu opetussuunnitelmakin. Tämä on tärkeää, sillä uusi opetussuunnitelma mahdollistaa muutoksessa mukana pysymisen. Tätä opetussuunnitelmatyötä odotan innoissani, sillä siinä tuntuu olevan avaimet muutokseen, kehittämiseen ja uudistumiseen.

Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse muuttaa, eikä keksiä uudestaan. Meidän on myös löydettävä se hyvä, joka meillä jo on ja rakennettava sen pohjalle. Uusi opetussuunnitelmakaan ei synny tyhjiöstä. Sitä on edeltänyt monta aikaisempaa suunnitelmaa. Niinpä mekin Itä-Hakkilassa aloitimme orientoitumisen ops-työhön jo syksyllä miettimällä, mikä meillä toimii ja on säilyttämisen arvoista. Tässä tulokset:

Koulussamme on...

hyvä yhteishenki, mukava meininki, avoin ilmapiiri, selkeät rakenteet, joustavuutta, tasapuolinen kohtelu, kiva piha, ammattitaitoinen ja motivoitunut työporukka, hyvä tiedottaminen, sujuvaa luokkatasotyöskentelyä, hyvä asioiden valmistelu johtotasolla, hyvä viikkorytmi, hyvä tapa puuttua asioihin ripeästi, hyvin tehty perustyö, avuliasta ja toisia kunnioittavaa väkeä, suuntana tulevaisuus sopivin askelein, taito ottaa vastaan haasteita, luottamus opettajan osaamiseen (vapaus tehdä työtä raamien sisällä), oikeudenmukaiset seuraamukset rikkeistä, yhteisiä tapahtumia, joihin satsataan yhdessä, yhteisöllisyyttä, loistava perusarki, välituntiliikuntaa, lupa sanoa mielipide,yhteiset oppilaat

Tänään lähdimme jatkamaan tästä eteenpäin. Tässä ensimmäisessä vaiheessa keskityimme valtakunnallisen opsin ja Vantaan opsin lukujen 2-4 pohdintaan ja siihen, kuinka niiden esiin tuomat asiat tulevat näkymään koulumme arjessa ja mitä se vaatii meiltä toteutuakseen. Nämä luvut sisältävät opetussuunnitelman olennaisen ytimen, joten pysähtyminen tämän osion äärelle on ratkaisevan merkityksellistä. Siksi päädyimme aloittamaan ops-työskentelyn pienryhmä työskentelynä.

Jokaisella ryhmällä oli tehtävänään paneutua tiettyyn osa-alueeseen ja pohtia sen näkymistä tulevaisuuden koulussa. Viiden ryhmän osa-alueet oli ryhmitelty seuraavasti: 1) oppimiskäsitys 2) tieto- ja viestintäteknologinen osaaminen sekä monilukutaito 3) osallistuminen ja vaikuttaminen sekä työelämätaidot ja yrittäjyys 4) ajattelu ja oppimaan oppiminen sekä itsestä huolehtiminen ja arjen taidot 5) ihmisenä ja kansalaisena kasvaminen sekä kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu.

Tänään villi ideointi oli sallittua. Ideoita kirjoitettiin post-it-lapuille, niitä niputettin, pohdiskeltiin niiden herättämiä ajatuksia ja ideoitiin vielä vähän lisää. Synkästä marraskuisesta iltapäivästä ja edellisen viikonlopun koulun 60-vuotisjuhlinnan tuomasta väsymyksestä huolimatta ideoita syntyi. Nämä ideat me jaoimme Hevoshaan ja Sotungin koulujen kanssa TodaysMeet-seinän avulla.

Puolikas VESO (Veso=Virkaehtosopimuksen mukainen opinto- ja suunnittelupäivä) ei riittänyt ajallisesta muuhun kuin tähän lähtölaukaisuun. Saimme prosessin liikkeelle ja ideoinnin käyntiin. Edessä on vielä kaiken tämän työstäminen ja jalostaminen. Matkaa maaliin ja valmiiseen opsiin on vielä paljon, mutta tärkeintä on tehdä tämä matka avoimin mielin yhdessä innostuen.

  

Pesäpallo, harrastukseni

Tänään kaulaani ripustettiin hopeinen mitali. Sain sen siitä hyvästä, että olen lyönyt, ottanut kiinni ja heittänyt palloa porukassa, joka on enemmän kuin osiensa summa, porukassa, joka on joukkue. Pesäpalloa voi pelata myös porukassa, pelkässä porukassa. Oma kauteni oli ehkä huonoin ikinä, mutta kesästä jäi silti valtava onnistumisen tunne ja hyvä mieli. Siitä joukkuepelissä on kysymys: yhteisestä onnistumisesta, joka peittää alleen yksilön virheen, eikä toisaalta nojaa yksittäisen yksilön onnistumiseen.

Olen ehkä aina ollut hieman omituinen ja erilainen. Kasvoin pienellä paikkakunnalla nimismiehen ja taiteilijan tyttärenä. Lapsuuteni oli onnellinen, mutta erilainen kuin muiden, vaikken sitä silloin huomannutkaan. Meillä pomppi kilit sisällä talvella, äitini leipomat pullat oli joko muotoiltuja tai värjättyjä ja meillä kävi vieraita milloin mistäkin maasta. Lapsena viihdyin hyvin omissa oloissani ja leikin paljon itsekseni tai mielikuvituskaverini kanssa. Toisella luokalla ollessani huomasin ilmoituksen koulun seinällä ja päädyin pesäpalloharrastuksen pariin.

En koskaan ollut mitenkään erityisen hyvä pesäpallossa, mutten huonokaan. Mitään sen suurempaa intohimoa en kokenut lajia kohtaan, mutta tykkäsin siitä paljon. Varsinaisten treenien ulkopuolella en juurikaan pesäpalloon koskenut, eikä minulla edes ollut omia välineitä lukuunottamatta räpylää. Pesäpalloleirit olivat ikimuistoisia, varsinkin ne Kiteen ja Seinäjoen pojat.

Teini-iässä harrastin jo vähän vakavammin ja rakkaus lajiin oli muodostunut. Monet muut ympäriltäni lopettivat harrastuksen. En edelleenkään ollut erityisen hyvä, mutta innokas kuitenkin ja lajin salat alkoivat minulle aueta. En kuitenkaan epäröinyt kun piti valita, että lähdenkö kesällä seitsemäksi viikoksi Havaijille vai pelaanko ehjän kauden. Havaiji voitti.

Menin varhain naimisiin.ja ensimmäinen lapseni syntyi ollessani 21-vuotias opiskelujeni kolmantena vuotena. Pesäpallo jäi, mutta graduni päädyin kuitenkin tekemään pesäpallosta. Enhän oikein mistään muusta tiennyt juuri mitään, pesäpallosta edes jotain. Gradun teko oli minulle vaikeaa ja työlästä ja ilman paria se olisi saattanut jäädä tekemättäkin. Tieteen tekemistä en kerta kaikkiaan hahmottanut vielä tuossa iässä.

Yhden asian kuitenkin opin gradustani. Ehdoton enemmistö pesäpallon pelaajista päätyy lajin pariin perheen vaikutuksesta. Se yllätti minut täysin. Olinhan itse hyvin epäurheilullisesta perheestä, jossa ei todellakaan katsottu urheiluruutua tai käyty lenkkeilemässä. Perheessäni sai kuitenkin kasvaa sellaiseksi kuin kasvoi ja etsiä omat kiinnostuksen kohteensa, joten minun harrastustani ei koskaan tyrmätty, vaikkei pelejäni koskaan käyty katsomassakaan. Eikä minun vanhempani siitä kyllä olisi mitään ymmärtäneetkään. Muistivat kuitenkin pelin jälkeen kysyä, että tuliko palkinto. (Lopulta tuli se kesä, kun sain melkein joka pelistä palkinnon). Joka tapauksessa ymmärsin olla kiitollinen, että olin ajautunut lajin pariin, vaikka se meidän perheeseen ennen minua kuulunutkaan.

Elämä vei eteenpäin ja vuodet vierivät. Aina välillä yritin palata lajin pariin, mutta se ei oikein onnistunut. Joko en oikein päässyt sisään joukkueeseen tai aika ei riittänyt. Unohdin jo koko lajin kunnes oli aika saada lapsille harrastus. Vanhempi tyttäreni aloitti harrastepesiksen Kulomäen pallotiikereissä ja minä palasin valmentamaan. Nuorempi tyttäreni kokeili lajia hetken verran. Ja sitten se taas jäi meiltä kaikilta.

Esikoiseni ollessa jo seitsemännellä luokalla hän päätti aloittaa pesiksen seurassa. Itse mietin, että mitähän siitäkin mahtaa tulla, kun lajin pariin ajautuu vasta tuossa iässä. Onhan kyseessä laji, jossa on todella paljon taitoelementtejä ja harjoitusta vaaditaan valtavasti ennen kuin taidot vakiintuvat tasolle, jossa peli alkaa jo sujua. Onneksi oli Päiväkummun pesis, jossa oli vahvana kaikki pelaa -kulttuuri. Siitä se tyttäreni pesäpalloilu alkoi ja otti minut mukaansa myös valmennuspuolelle.

Viitisen vuotta sitten palasin kentälle pelaajana. Tunne oli aika uskomaton! Siis hä!? Vieläkö mä osun? Toki taidot olivat ruostuneet paljon ja etenkin oli vaikea hyväksyä, että se itselleni rakas taktiikka ja älypelaaminen oli todella pahassa ruosteessa. Järki ei leikannutkaan niin nopeasti kuin kiivastahtinen peli vaatii. Pesäpalloilijan itseluottamukseni oli aika nollissa, enkä osannut enää miettiä, että mitähän tässä tilanteessa kannattaisi yrittää. Pää tuntui kumisevan tyhjää.

Toinen pettymys oli se, ettei pelaaminen enää tuntunut samalta. Siinä oli suorittamisen makua, paineita ja ilon puutetta. Tuntui, etten oikein kelvannut joukkuekaveriksi tai joinain vuosina se joukkue oli joka pelissä eri ja energia meni jo siihen, että muisti kaikkien nimet. Pelaa siinä nyt sitten räväkästi huutaen, kun joukkueessa on nuoria tyttöjä, jotka tulivat pelaamaan isompien kanssa meitä hieman arastellen.

Tänä kesänä tunsin samaa peli-iloa kuin vuosia vuosia sitten Ilomantsissa pelatessani. Tänä kesänä minulla oli taas joukkue. Joukkue, jossa suurin osa muista pelaajista voisi olla tyttäriäni. Tähän joukkueeseen tunnen kuitenkin kuuluvani. Kentällä en ole outo, erilainen vaan yksi meistä. Kaikki muu jää ja olen vain minä, pesäpallo ja joukkueeni - täydellistä! Kiitos tytöt! Kaulaani ripustettua mitalia tärkeämpää on se, että me onnistuimme olemaan enemmän kuin porukka, olimme oikea joukkue. Erityisen hienoa on se, että tyttäreni kuuluu samaan joukkueeseen...

aikaisempi juttuni pesäpallosta

Quick visit in South Africa

On our way to Namibia we stayed in South Africa for three days. It was so goooood to meet our friends from Arethabeng School once again. Unfortunately we didn't get to the school on time in order to see the kids because of our flight. But we met the whole staff. Once again we felt the importance of this friendship. In Arethabeng they had toughts of the children of this friendship school project on their wall. I enjoyed reading them.
In the evening we had braai (barbecue) in our host family. Most of tha staff of Aethabeng came there too. I love their way of getting together and spend time talking and eating in a very relaxed way. Everyone is working together to make it happen.
The next day we were taken to Haartebeespoort Dam. That was an amazing place about 45 minutes away from Pretoria. The scenery was so beautiful!
We also had a short visit in Pretoria. Jacarandas were still blooming even tough the best time had passed. We loved those Jacarandas!
The view from the union building:
On our way back to Soshanguve we saw a wedding seremony. That was so interesting. The joyful dancing and singing on their way to the seremony tent was something different!
First came six pairs dancing (I guess best mans and pride's maids), then came the bride and groom and others followed them. It was so cool!

In the evening we had braai in a white South African family. We enjoyed that a lot too. Somehow I didn't take any pictures there. Anyway we get to swim in a pool and eat meat that was actually hunted by the man of the house. The food was soooooooo delicious and we loved the company. But the highlight of this short visit was yet to come.
In the morning we went to the local lutheran church with our host family. It was something different. I can't find the words to discribe the experience! When we walked in the congregation was singing hymns in voices and the church chimed! So right from the beginning we felt God's presence. The seremony was in Sesotho but even tough we couldn't understand anything we didn't get bored. I think we would need more of that spirit into our churches.
Anyway even tough we had just two-nights visit in South Africa it was once again an experience that won't be forgotten. And even tough it was already the third time in South Africa it was unique and something very special. Part of my heart definately belongs to South Africa.

Visiting Namibia

In November I had a chance to visit Namibia for a week. We had a story crafting workshop there in our new friendship school. The week was very interesting and Namibia is definately a country worth visiting.
This time we stayed in a hotel right outside of the city of Windhoek called Country Club Resort. Of course it was luxurious but I would have prefered staying at homes like we always did in South Africa. That way you get to know the people and the country and its culture better. Inside the hotel you felt like you could have been where ever in the world. Well, you don't get to eat crocodile in a hotel in Finland!
Namutuni School (our new friendship school) looked a lot like same our friendship school in South Africa. Classes full of enthusiastic learners with a great volume of singing. One thing was different. These learners and teachers already new a lot of from Finland. Actually the principal and two other teachers were educated by Finnish missionaries and the language they used got its written form by Finnish missionaries and Finnish Martti Ahtisaari played a very important role in Namibia's strive for independence. Many teachers and kids had Finnish names.

We had a story crafting workshop for the teachers in Namutuni School. We have used story crafting in our friendship school activity with Arethabeng school from South Africa earlier. Then we published a book Tunne kieleni - Tseba leleme la ka.

We like the simple but powerful method. It's simple: Someone tells a story and other one writes it down just like the person told it. It's a way for us to give children a voice. There were three of us from Finland and two from South Africa in the workshop and the whole staff of Namutuni School. We really had good time together and results of the workshop you are going to be able to read from our next book done with Arethabeng School, Mikkola School and Namutuni School. It will be published in next September.
The dancing group of Namutuni School performed us some traditional dances. I enjoyed that a lot!

While we were in Namibia we had to go to see some animals too. We enjoyed watching the animals and in the evening we ate rather many of those animals in a local restaurant. I didn't like the crocodile but zepra and specially the ostrich was very good!

Can you see the crocodile?
Look how close to the car the rhinos came. It was almost scary!
This is how the animals look on a plate (kudu, ostrich, sprinbok, crocodile and zepra).

In between the workshop days we had time for shopping in downtown of Windhoek. Windhoek is nice little town with modern shopping malls but Katutura the township where Namutuni School is felt more like Africa.
One evening we took a taxi to take us to the near by mountain to see the sun set.We had many beautiful moments and sights in Namibia but the most important thing we gained is new friends. Here with us two teachers, Veripi and Martha, from Namutuni School with us (me and Tuuli another teacher from Mikkola School).